Tässä tulee nyt vähän asioita siitä miten perseelleen voi asiat joskus mennä. Koska nyt menee erittäin perseelleen. Sillon pitää kirjoittaa.
Haluaisin olla kännissä koko ajan. Tässä ei ole missään mitään järkeä, paitsi humalassa. Miusta ei ole muuhun ehkä tänään. Jos siihenkään. Helsingissä on hyvä olla, Helsingissä tuntuu että olen niin saatanan vahva. Paljon ihmisiä, paljon tekemistä, itseään on helpompi huijata onnelliseksi. Mutta samalla oksettaa heti aamulla herätessä, oksettaa mennä suihkuun yksin, juoda kahvia yksin, lähteä yksin ulos. Oksettaa se miten voi olla niin saatanan tyhmä ja heikko, että aina luottaa kuin sokea. Mitä se kertoo ihmisestä, jos on valmis olemaan toiselle roska, olemaan kaikille roska, pelkkä vitun kertakäyttötavara. Ja pääseekö tästä yli, kuinka monta kertaa pitää mennä rikki ettei enää korjaannu. Entä jos ei jaksa enää korjaantua, kaikki pitää tehdä itse ja yksin. Esittää että on vahva, että ansaitsen parempaa. Entä jos en ansaitse, entä jos en vittu ansaitse parempaa enkä mitään, enkä ole oikeanlainen ja rakastettava enkä sovi kenellekään enkä osaa tätä juttua enkä kyllä jaksa olla yksinkään, en vaan jaksa yksin korjata ja rakentaa ja siivota ja olla jotenkin vahva ja ylpeä ja kaikki.
Ja joka aamu herään ja on kaksi hyvää sekuntia. Kaksi hyvää sekuntia ennen kun muistan mitä paskaapaskaapaskaa kaikki olikaan, miten kaikki hyvä on unelmia ja pelkkää leikkiä pienessä päässä.
Elämä on leikkiä. Miun elämä, leikkiä, toisille. Olenkohan vaan lautapeli, aina ne päättyy riitelyyn ja siihen että kaikki vihaa sitä paskaapaskaapaskaa peliä. Entäs jos olen, entäs jos joidenkin tehtävä on olla vaan toisten lautapelejä, leikkikaluja, niitä tyhmiä kokeiluja. Ei vaimomatskuu.
Tahtoisin löytää taas niitä pieniä asioita. Tai onhan niitä: nukkuminen ja siideri.
Huh kun helpotti.
